Täällä ollaan tosiaan, elossa mutta ei yhtään laihempana saatikka että olisin pyöräillyt 1000 kilometriä... Mitä sitä hullua. Läskipyöränkin myin pois, eipä tullut ajettu.

Hurjasti kuitenkin vuoden aikana kuitenkin tapahtunut. Useampi diagnoosi tuli, astma, uniapnea ja nivelrikko. Ja aina vaan painonpudotuksen hyödyt korostuu. Pääsin astman takia kuntoutukseen ja siellä todellakin tuli niin hyviä keskusteluja että minulle tuli monta ahaa elämystä, lähinnä omista päänsisäisistä asioista.

Kyllä minun paino-ongelma johtuu tunnesyömisestä ja olen päässyt lähemmäksi syytäkin. Teemu Ollikaisen kirja on vieläkin lukematta, monta kertaa toki aloitettu. Samalla kun mietin noita omia syitä tunnesyömiseen, huomasin sen liittyvän paljon myös "reippaan tytön-syndroomaan". Olen aina ollut se reipas tyttö joka pärjää ja josta ei tarvitse huolehtia. Muistan äitini monesti sanoneen minulle että "Pidä itsestäsi huolta!" ja pidinhän minä. Ikinä tarvinut muita ja hommat hoitui ilman apua. Siksipä apun pyytäminen on vieläkin todella vaikeaa ja heikkouden myöntäminen hankalaa.

Kun reipas tyttö sitten pyytää apua, stressitaso nousee ja huomaan pelkääväni sitä etten saakaan apua. Ja kun joskus on tullut kieltävä vastaus (syy on yleensä ollut hyvä) minusta tuntuu että maailma romahtaa ja siinä vaiheessa sitten tunnesyöminen nakkaa päälle. Vastoinkäymisiä on helpompi ottaa vastaan suklaapatukka kädessä. 

Joku kaveri joskus ihaili sitä miten suhtaudun omiin sairauksiin, yleensä menee se muutama päivä käsitellessä asiaa (helvetinmoista herkkujen syömistä tai vaihtoehtoisesti kunnon kännit) ja sitten otan selvää miten voin itseäni auttaa ja kuka on terveydenhuollossa se joka minua voi auttaa. Valitettavasti tämä tapa on yhdistetty reippaan tytön syndrooma tunnesyömiseen, joka on siis haitallista minulle. Ehkä olisi parempi että tulisi jonkinlainen romahdus ja saisin sen avun mitä tarvitsen. En ole tarpeeksi hullu tai tarpeeksi sairas saadakseni apua...

Pakko vielä kirjoittaa muutama sana tässä välillä sattuneesta lääkärikäynnistä. Olin vihdoin tullut siihen tulokseen että ilman ammattiapua tästä suosta ei ylös nousta ja hakeuduin lääkärin vastaanotolle. Lääkärin kanssa keskusteltiin painonpudotuksen vaikutuksesta näihin sairauksiin ja samaa mieltä oltiin toki että sillä olisi myönteisiä vaikutuksia. Kun otin puheeksi mahdollisen ravitsemusterapeutilla käynnin, lääkäri tyrmäsi minut täysin. Tällä alueella on mahdotonta päästä ravitsemusterapeutille koska se on tarkoitettu vain vakavasti sairaille ja syömishäiriöstä kärsiville. Sen sijaan lääkäri ehdotti minulle leikkausta, joka minusta oli ihan käsittämätöntä. Olen käsittänyt että leikkaus on aina viimeinen vaihtoehto ja kun tulin ensimmäisen kerran hakemaan apua, minulle sitä ensimmäisenä tarjotaan. Olen aina luullut että leikkaus on niille joilla on vaikeuksia selviytyä normaalin elämän askareista tai liikkuminen on jo hankalaa. Sanoin lääkärille että kattellaan asiaa sitten viiden vuoden päästä jos en mitään ole saanut aikaiseksi. Tiedän kyllä muutaman henkilön joka on leikkauksen läpi käynyt ja hienosti on mennyt. Oikeastaan hyvä että leikkaukseen suostunut koska ongelmani on myös pään sisällä ja vaikka leikkauksella kilot olisi saatu pois niin pääkoppaa se ei korjaa.

Miten tästä eteenpäin? No se ei ole vielä itselle selvinnyt... Aivan mahtavaa olisi jos pääsisi jonnekin puhumaan tästä tunnesyömisestä, ravitsemusterapeutti? Psykologi? Liian terve ja liian järjissään!!!