keskiviikko, 17. tammikuu 2018

Tunnesyöminen ja ahminta

Ahmimishäiriö F50.2....

Että sellainen diagnoosi, vihdoinkin selitys miksi olen lihava. 

Lääkäri sanoi että aivoissani on kuin urheilijan tekniikkavirhe, vaikea saada pois mutta ei mahdotonta. 

En oikein tiedä miten tähän suhtautua, että minullakin on syömishäiriö. Itsellä vaan tiukasti mielessä minkä näköisiä ovat anorektikot joita kuvataan kun puhutaan syömishäiriötä. Yleensä ei kuvata lihavaa ja sanota että tällä on syömishäiriö. Onko tämäkin median mieliimme aiheuttama kuva vai onko vasta lähiaikoina havahduttu huomaamaan että myös lihavilla on syömishäiriö? 

Hoitaja kysyi minulta milloin olen alkanut ahmimaan. Piti oikeasti ihan miettiä asiaa, aikani mietittyä vastasin että ala-asteiässä. Muistan kotona yksin ollessani kaivaneeni kaikki äitin herkkukätköt mitä tiesin ja jos mitään muuta ei löytynyt niin söin kaakaojauhetta lusikalla suoraan purkista. 

Olen tällä hetkellä pyrkinyt siihen ettei mitään ahmita vaan syödään ajatuksen kanssa. Oikeasti maistella sitä mitä on syömässä. Onnistunut suurimman osan ajasta, ehkä se tästä sitten lähtee...

tiistai, 9. tammikuu 2018

Valo tunnelin päässä

Valoa kohti ollaan menossa... Onneksi, vaikka tykkään talvesta, rakastan kesää (hyttyset voisi jättää pois). Kuitenkin olen nyt huomannut vireystasossa ihme piikin, olen alkanut juoksemaan (jos sitä nyt juoksemiseksi voi kutsua). Täytyy sanoa että tämä tuntuu kivalta!

Muutenkin olen päässyt siihen pisteeseen että valoa näkyy myös henkisen tunnelin päässä. Kävin psykiatrisen sairaanhoitajan puheilla tästä minun tunnesyömisestä. Tunnin verran annoin vaan tulla puhetta, liittyi se aiheeseen tai ei... Ja olo oli koko illan ihan hirveän, oksetti ja itketti. Sitten nukuin yön kunnolla ja aamulla tuntui kuin taakkaa olisi vähennetty kunnolla. Olo oli kevyempi! Sairaanhoitaja laittoi minulle ajan myös psykiatrille ja käynnit sairaanhoitajan luona jatkuu. Jotenkin nyt minulla on sellainen olo että tästä tulee hyvä, tosi hyvä!

Peace and love everyone!!

tiistai, 12. joulukuu 2017

Reipas tyttö!!

Ei sillä että olisin mitenkään ollut reipas minkään urheilun suhteen tai muutenkaan "reipastunut" esim ruokavalion suhteen...

Olen viime aikoina miettinyt paljon Reipas tyttö-syndroomaa, minulla se selvästikkin on. On vaikeaa myöntää että tarvitsen apua jonkun asian suhteen. Olen perheen kuopus, isommat sisarukset ovat reilusti minua vanhempia. Olen käytännössä kasvanut aikuisten seurassa jos ei oteta huomioon kouluaikaa. Olen paljon ollut itsekseni ja joutunut keksimään leikkejä yksinäni. Siskoni joskus muisteli katselleensa ikkunasta kuinka olin loikkinut pusikoissa ja pihalla keppi kädessä ja hakannut sille kepillä kiviä. Kysyttäessä mitä hommaan, olin vastannut metsästäväni miekalla leijonia. Eli mielikuvitusta minulla on aina riittänyt... En silti muista että minulla olisi ollut mielikuvitusystäviä. Mutta sen muistan kuinka minulle on sanottu aina: "Pidä itsestäsi huolta!" Ja näin vastuu siirretty lapselle/nuorelle. Tämä vastuu on painanut hartioitani aika pienestä pitäen. Ei minusta tarvinut olla huolissaan, selvisin yksin aina. Pitempi linja-auto matka onnistui jo ala-asteen alaluokilla. 

Mihin tämä johti? Olen kyllä selvinnyt aina ja pärjännyt hyvin, mutta aina on se toinen puoli. Reipas tyttö on myös reipas nainen joka ei tarvi miestä vaihtamaan renkaita tai kokoamaan huonekaluja. Muut ihmiset näkevät Reippaassa naisessa itsenäisen, rohkean ja vahvan naisen, mutta eivät näe sitä kuinka reippaan naisen sisällä on se pieni tyttö joka huutaa halausta ja sitä että joku pitää huolta. Ettei tarvisi kantaa koko maailman murheita yksin vaan joku auttaisi ja halaisi pyytämättä, kun näitä asioita reipas tyttö ei pyydä. 

Olen tehnyt töitä itseni kanssa ettei tuo avun pyytäminen olisi niin vaikeaa. Terveydenhuollosta pyydän jo apua sujuvasti mutta sitten jos sieltä ei saa apua, se on iso pettymys ja avun pyytäminen on taas vaikeaa. Kavereilta avun pyytäminen on vaikeaa, vaikka itse autan mielelläni kavereita. Jotenkin tuntuu ettei halua olla velassa kellekkään.

perjantai, 1. joulukuu 2017

Koskettamisen vaikutus

Kävin eilen hieronnassa, paikat ollut jumissa pitemmän aikaa. Uskomatonta minkälaisen olon tunnin käsittelyllä saa aikaan. Koko päivän olin ihan tööt, töistä ei meinannut tulla yhtään mitään. Jaksoin kuitenkin päivän loppuun asti ja pääsin kämpille. Koirien kanssa lenkille ja sen jälkeen ruokaa... Olo mitä parhain koko illan ja mikä parasta, en ahminut tai syönyt liikaa. Ihmeellistä! Tietyllä tapaa halutti kyllä makeaa mutta ei sitä järjetöntä mättöä... Ja jotenkin tuntui että asiat on taas selkeämpiä ja ajatus juoksi kirkkaasti. Pysyin niissä päätöksissä ja suunnitelmissa mitä tein sille illalle. Kävin suihkussa ennen ysiä ja olin sängyssä kymmenen jälkeen. Jos hieronta vaikuttaa tuollalailla niin pitäisikö käydä hieronnassa joka päivä? Olisikohan siinä jotain haittavaikutuksia...

Vai voisiko esimerkiksi halaamisella olla samoja vaikutuksia? Miksi suomalaiseen kulttuuríin ei kuulu halaaminen vaikka sillä olisi merkittävät vaikutukset terveyteen. Voisiko meidän masennustilastoja parantaa halaamalla? Tiedän kyllä ettei se välttämättä auta mutta aika monessa tapauksessa varmasti auttaisi oireisiin... Tässä todella luotettavasta tieteellisestä lähteestä vähän faktoja. Ja toisesta lähteestä josta löytyi jopa viite tutkimukseen. Tuossa jopa luki että halaamisella on vaikutus painonhallintaan ja kyllähän se totta on että jos joku halaa ja tunnet itsesi hyväksytyksi siten niin on helpompaa olla syömättä niitä herkkuja että saisit saman hyvänolon tunteen.

Löytyi myös todella mielenkiintoinen artikkeli, onko halipula kansantauti? Siitä tuli mieleen että onko olemassa halausterapeutteja ja löysin tälläisen sivun. Todella mielenkiintoista lukea kokemuksia tuosta terapiasta. Onko tässä automaation ja robottien valtaamassa maailmassa iso tarve tälläiselle? Luulen että nykyaikana kun kanssakäyminen siirtyy kokoajan enemmän ja enemmän nettiin ja sosiaaliseen mediaan, tälläiselle terapiamuodolle on todellakin kysyntää. Ehkäpä siitä uusi aluevaltaus itselle, niin miksipä ei...

 

tiistai, 28. marraskuu 2017

Täällä ollaan...

Täällä ollaan tosiaan, elossa mutta ei yhtään laihempana saatikka että olisin pyöräillyt 1000 kilometriä... Mitä sitä hullua. Läskipyöränkin myin pois, eipä tullut ajettu.

Hurjasti kuitenkin vuoden aikana kuitenkin tapahtunut. Useampi diagnoosi tuli, astma, uniapnea ja nivelrikko. Ja aina vaan painonpudotuksen hyödyt korostuu. Pääsin astman takia kuntoutukseen ja siellä todellakin tuli niin hyviä keskusteluja että minulle tuli monta ahaa elämystä, lähinnä omista päänsisäisistä asioista.

Kyllä minun paino-ongelma johtuu tunnesyömisestä ja olen päässyt lähemmäksi syytäkin. Teemu Ollikaisen kirja on vieläkin lukematta, monta kertaa toki aloitettu. Samalla kun mietin noita omia syitä tunnesyömiseen, huomasin sen liittyvän paljon myös "reippaan tytön-syndroomaan". Olen aina ollut se reipas tyttö joka pärjää ja josta ei tarvitse huolehtia. Muistan äitini monesti sanoneen minulle että "Pidä itsestäsi huolta!" ja pidinhän minä. Ikinä tarvinut muita ja hommat hoitui ilman apua. Siksipä apun pyytäminen on vieläkin todella vaikeaa ja heikkouden myöntäminen hankalaa.

Kun reipas tyttö sitten pyytää apua, stressitaso nousee ja huomaan pelkääväni sitä etten saakaan apua. Ja kun joskus on tullut kieltävä vastaus (syy on yleensä ollut hyvä) minusta tuntuu että maailma romahtaa ja siinä vaiheessa sitten tunnesyöminen nakkaa päälle. Vastoinkäymisiä on helpompi ottaa vastaan suklaapatukka kädessä. 

Joku kaveri joskus ihaili sitä miten suhtaudun omiin sairauksiin, yleensä menee se muutama päivä käsitellessä asiaa (helvetinmoista herkkujen syömistä tai vaihtoehtoisesti kunnon kännit) ja sitten otan selvää miten voin itseäni auttaa ja kuka on terveydenhuollossa se joka minua voi auttaa. Valitettavasti tämä tapa on yhdistetty reippaan tytön syndrooma tunnesyömiseen, joka on siis haitallista minulle. Ehkä olisi parempi että tulisi jonkinlainen romahdus ja saisin sen avun mitä tarvitsen. En ole tarpeeksi hullu tai tarpeeksi sairas saadakseni apua...

 

Pakko vielä kirjoittaa muutama sana tässä välillä sattuneesta lääkärikäynnistä. Olin vihdoin tullut siihen tulokseen että ilman ammattiapua tästä suosta ei ylös nousta ja hakeuduin lääkärin vastaanotolle. Lääkärin kanssa keskusteltiin painonpudotuksen vaikutuksesta näihin sairauksiin ja samaa mieltä oltiin toki että sillä olisi myönteisiä vaikutuksia. Kun otin puheeksi mahdollisen ravitsemusterapeutilla käynnin, lääkäri tyrmäsi minut täysin. Tällä alueella on mahdotonta päästä ravitsemusterapeutille koska se on tarkoitettu vain vakavasti sairaille ja syömishäiriöstä kärsiville. Sen sijaan lääkäri ehdotti minulle leikkausta, joka minusta oli ihan käsittämätöntä. Olen käsittänyt että leikkaus on aina viimeinen vaihtoehto ja kun tulin ensimmäisen kerran hakemaan apua, minulle sitä ensimmäisenä tarjotaan. Olen aina luullut että leikkaus on niille joilla on vaikeuksia selviytyä normaalin elämän askareista tai liikkuminen on jo hankalaa. Sanoin lääkärille että kattellaan asiaa sitten viiden vuoden päästä jos en mitään ole saanut aikaiseksi. Tiedän kyllä muutaman henkilön joka on leikkauksen läpi käynyt ja hienosti on mennyt. Oikeastaan hyvä että leikkaukseen suostunut koska ongelmani on myös pään sisällä ja vaikka leikkauksella kilot olisi saatu pois niin pääkoppaa se ei korjaa.

Miten tästä eteenpäin? No se ei ole vielä itselle selvinnyt... Aivan mahtavaa olisi jos pääsisi jonnekin puhumaan tästä tunnesyömisestä, ravitsemusterapeutti? Psykologi? Liian terve ja liian järjissään!!!