Useasti saa lukea ihmisten kamppailusta kilojen kanssa ja niitä hienoja laihdutustarinoita ja muita tarinoita itseinhosta ja miten itsevarmuus palasi js niin edelleen... Itse en vaan samaistu mihin noista tarinoista.

Löytyykö täältä ketään samanlaista?

Monesti saa lukea:

"Olen lapsesta asti ollut pullukka." Joo en ole ollut, yläasteen kuvia katsoessani en todellakaan ole ollut pullukka (vaikka jotkut ilkeät pojat niin väittivätkin!!!) Olen ollut oikeastaan sopusuhtainen, harteikas kyllä mutta en pullukka.

"Urheilin nuorena ja kun urheilu jäi niin kilot tuli." En voi itseäni kuvailla urheilijaksi, satunnaista liikkumista sinne ja tänne. Enemmän minä nyt olen urheilija kuin nuorena.

"Itseluottamus parani kun kilot karisivat." Höh ja pöh! Minulla on aikuisiällä ollut aina hyvä itseluottamus. Rinta rottingilla eteenpäin!

Tässä on tosiaan osa väitteistä millä tavalla ihmisten kertomukset lähtevät. En tunnista itseäni... Kirjoittelenpa nyt vähän omaa tarinaa:

Lapsena ja nuorena olin normaalipainoinen ja suhteellisen aktiivinen lapsi. En harrastanut mitään liikuntaa ihmeemmin, eipä niitä vaihtoehtojakaan ollut pienessä kylässä kuin hiihto ja hiihto. Isojen poikien kanssa pelasin jääpalloa ja kun lähistölle tuli ratsastustalli, löysin itseni useasti hevosen selästä. Ruokatottumukset kotona olivat perusruokaa, pottua ja jotakin, leipää ja kahvin kanssa pullaa. Ei löytynyt pienestä kylästä pikaruokapaikkaa joten sen aika tuli myöhemmin. Margariinia leivän päälle ja juustoa. Jos laitoit liikaa niin siitä tuli sanomista. Ensimmäisen kerran muistan kun joku aikuinen kommentoi painoani, oli neuvolassa kun ensimmäiset pillerit jouduin kuukautisten takia hommaamaan. Olin laihtunut kesällä 10 kiloa pelkästään sillä että vietin kaiken vapaa-aikani tallilla hevosten kanssa, enkä juurikaan syönyt kunnolla. Neuvolan täti olisi varmaan laittanut minut lääkärille jos siihen aikaan olisi puhuttu anoreksiasta ja muista syömishäiriöistä. Mutta hän vain tyytyi kauhistelemaan kuinka olen laihtunut niin paljon.

Yläasteaika oli mielenkiintoinen, osa pojista kiusasi minua ja taisi siellä läski nimityskin vilahtaa joskus. En kuitenkaan tästä isompia traumoja saanut, traumoja saattoi saada muutama minua kiusannut poika joka löysi itsensä naulakosta roikkumasta kiusattuaan minua. Ihastuksia, pettymyksiä, ekoja kännejä, kaiken näköistä häröilyä ja sekoilua.... Mutta paino ei tainnut vaihdella eikä siitä kukaan kommentoinut (kiusaajien lisäksi).

Ammattikouluun kun pääsin, alkoi asuntolaelämä... Läppäpitsaa ja cocacolaa, siitähän se opiskelijan ruokavalio koostui. Harrastin toki jonkun aikaa jääkiekkoa, kun vihdoinkin oli harrastus mahdollisuuksia. Kun baarin ovimies vihdoinkin toivotti tervetulleeksi, alkoi uusi harrastus: tanssiminen. Asuntolakavereiden kanssa tuli useampana iltana tanssittua niin että hiki virtas. Opiskelijabudjetilla kun ei hirveästi ryypätty. Painon vaihtelua en muista, eikä sitä kukaan kommentoinutkaan... Poikakavereita oli, kuin myös villiä sinkkuaikaa. Kunnes THE ONE astui kuvioihin, tai se mitään astunut. Siinähän se samassa asuntolassa oli asustellut kokoajan ja samaa polkua oltiin tallattu kouluun ja takaisin asuntolaan. Niin sitä vaan huomasi viettävän hänen kanssa enemmän ja enemmän aikaa. Kohta asuttiin yhdessä ja siitä se sitten lähti.

Töihin koulun jälkeen grillille jossa tuli syötyä hampurilainen iltaruokana. Herkkuja kultsin kanssa kotona elokuvaa katsellessa. Siinä ne alkoivat kilot kertymään, salakavalasti...

Yhdessä herkkuja mässäiltiin ja taisi niitä kiloja molemmille kertyä. Esikoinen ilmoitti tulostaan ja taas oli juhlan paikka, eli siis lisää herkkuja. Enää ei tarvitse laihduttaa kun on raskaana. Raskaus aikana pahin kommentti oli neuvolan lääkäriltä; "10 kiloa tullut painoa ja varmaan tulee 10 lisää ja sitten niitä ei saada pois." Juu näinhän se on mutta tuolla tavalla esitettynä asia sai vain vastareaktion ja söin lisää. Raskausaikana maistui kaikki suolainen, sipsiä ja Rollsin hampurilaisia ja ranskalaisia. Nam nam! Niin ja mitään liikuntaa ei tullut harrastettua, ei tietenkään...

No esikoinen syntyi ja elämäni synkkeni... Ajan piti olla ihanaa mutta mieli oli musta. Syyksi selvisi loppujen lopuksi synnytyksen jälkeinen masennus, joka veti tuoreen äitin sängyn pohjalle ja iloa ei saanut kuin herkuista. Asiaa ei mitenkään ole käsitelty ja nyt mietin että onko tässä syy miksi nykyään tulee mätettyä joka vitutukseen ja vaivaan herkkuja... No tämän synkän jakson aikana ei mitään mahdollisuutta että yhtään kiloa olisi lähtenyt pois. Vitutti vaan otsikot: "Kaikki raskauskilot jäi laitokselle!" ja toisekseen "Imetys vei kaikki kilot!" meillähän ei siis imetys onnistunut kuin kolme kuukautta ja vitutukseen piti taas ottaa suklaata ja herkkuja.

Sitten ilmoitti tulostaan lapsi nro2, raskauskiloja tuli... Raskauden aikaista liikkumista rajoitti iskiastyyppinen kipu ja loppuraskauden liikkumiskielto. No eikä se ruokavaliokaan ollut mitenkään kehuttava silloin...

Loppujen lopuksi raskauskilot tuli jäädäkseen. Mitään isoja pudotuksia en ikinä ole saanut tehtyä, enkä kyllä ole millään ihmedieteilläkään ole ollut... Yhden kerran olen tällaisella "rahka-raejuusto-dietillä" ollut ja lähtihän niitä kiloja mutta ne tuli takaisin kun pää ei ollut mukana laihdutuksessa.

Nyt sitten kun näitä kiloja on miettinyt urakalla niin tullut miettineeksi sellaista että onko se sittenkin niin että ensin pitää pää saada tietyllä tapaa kuntoon ennenkuin voi edes aloittaa pysyvää muutosta ruokavaliossa tai elämäntavoissa. Ensin tulee selvittää miksi minä syön herkkuja aina kun olen kipeä tai väsyttää tai vituttaa, sen jälkeen pystyy korjaamaan asian. Sillä tiellä nyt ollaan...