Ei sillä että olisin mitenkään ollut reipas minkään urheilun suhteen tai muutenkaan "reipastunut" esim ruokavalion suhteen...

Olen viime aikoina miettinyt paljon Reipas tyttö-syndroomaa, minulla se selvästikkin on. On vaikeaa myöntää että tarvitsen apua jonkun asian suhteen. Olen perheen kuopus, isommat sisarukset ovat reilusti minua vanhempia. Olen käytännössä kasvanut aikuisten seurassa jos ei oteta huomioon kouluaikaa. Olen paljon ollut itsekseni ja joutunut keksimään leikkejä yksinäni. Siskoni joskus muisteli katselleensa ikkunasta kuinka olin loikkinut pusikoissa ja pihalla keppi kädessä ja hakannut sille kepillä kiviä. Kysyttäessä mitä hommaan, olin vastannut metsästäväni miekalla leijonia. Eli mielikuvitusta minulla on aina riittänyt... En silti muista että minulla olisi ollut mielikuvitusystäviä. Mutta sen muistan kuinka minulle on sanottu aina: "Pidä itsestäsi huolta!" Ja näin vastuu siirretty lapselle/nuorelle. Tämä vastuu on painanut hartioitani aika pienestä pitäen. Ei minusta tarvinut olla huolissaan, selvisin yksin aina. Pitempi linja-auto matka onnistui jo ala-asteen alaluokilla. 

Mihin tämä johti? Olen kyllä selvinnyt aina ja pärjännyt hyvin, mutta aina on se toinen puoli. Reipas tyttö on myös reipas nainen joka ei tarvi miestä vaihtamaan renkaita tai kokoamaan huonekaluja. Muut ihmiset näkevät Reippaassa naisessa itsenäisen, rohkean ja vahvan naisen, mutta eivät näe sitä kuinka reippaan naisen sisällä on se pieni tyttö joka huutaa halausta ja sitä että joku pitää huolta. Ettei tarvisi kantaa koko maailman murheita yksin vaan joku auttaisi ja halaisi pyytämättä, kun näitä asioita reipas tyttö ei pyydä. 

Olen tehnyt töitä itseni kanssa ettei tuo avun pyytäminen olisi niin vaikeaa. Terveydenhuollosta pyydän jo apua sujuvasti mutta sitten jos sieltä ei saa apua, se on iso pettymys ja avun pyytäminen on taas vaikeaa. Kavereilta avun pyytäminen on vaikeaa, vaikka itse autan mielelläni kavereita. Jotenkin tuntuu ettei halua olla velassa kellekkään.