Mitähän sitä sitten keksisi... Vähinten vammoja on tainnut tuo kuntosali aiheuttaa meikäläiselle niin sitäkö sit... 

Olen törmännyt siihen että nyt kun minulla on haluja ja mahdollisuus liikkua, minua kehoitetaan ottamaan rauhallisesti. Toki liikunnan harrastaminen pitääkin aloittaa rauhallisesti mutta luuleeko ne henkilöt etten tiedä sitä? Eikö pitäisi olla mielummin onnellinen toisen puolesta että liikunta maistuu. Ja vaikka itseni tällä liikunnalla ajaisin piippuun niin eikö sekin ole vaan oma asia. 

No joka tapauksessa juoksuohjelma on aloitettu ja sitä aion jatkaa jos mitään maata kaatavaa ei tapahdu. Tavoitteena juosta kesäkuun alussa kymppi. Juoksuohjelma on Porin juoksuohjelma joka alkaa käytännössä nollasta. Tänään on ohjelmassa vapaa päivä, kunhan vaan joku kertoisi koirillekkin että on vapaa päivä. No aamulla käyty jo parin kilsan lenkki ja iltapäivällä myös...

Syömisen osalta elämä on ok... Ahmiminen on vähentynyt vaikka herkkuja olen välillä syönyt. Olen käynyt juttelemassa asiasta ja lukenut aiheeseen liittyviä kirjoja. Osaltaan myös tuo liikkumisen helpottuminen on auttanut ettei haluta syödä kokoajan. 

Että sellainen diagnoosi, vihdoinkin selitys miksi olen lihava. 

Lääkäri sanoi että aivoissani on kuin urheilijan tekniikkavirhe, vaikea saada pois mutta ei mahdotonta. 

En oikein tiedä miten tähän suhtautua, että minullakin on syömishäiriö. Itsellä vaan tiukasti mielessä minkä näköisiä ovat anorektikot joita kuvataan kun puhutaan syömishäiriötä. Yleensä ei kuvata lihavaa ja sanota että tällä on syömishäiriö. Onko tämäkin median mieliimme aiheuttama kuva vai onko vasta lähiaikoina havahduttu huomaamaan että myös lihavilla on syömishäiriö? 

Hoitaja kysyi minulta milloin olen alkanut ahmimaan. Piti oikeasti ihan miettiä asiaa, aikani mietittyä vastasin että ala-asteiässä. Muistan kotona yksin ollessani kaivaneeni kaikki äitin herkkukätköt mitä tiesin ja jos mitään muuta ei löytynyt niin söin kaakaojauhetta lusikalla suoraan purkista. 

Olen tällä hetkellä pyrkinyt siihen ettei mitään ahmita vaan syödään ajatuksen kanssa. Oikeasti maistella sitä mitä on syömässä. Onnistunut suurimman osan ajasta, ehkä se tästä sitten lähtee...

Muutenkin olen päässyt siihen pisteeseen että valoa näkyy myös henkisen tunnelin päässä. Kävin psykiatrisen sairaanhoitajan puheilla tästä minun tunnesyömisestä. Tunnin verran annoin vaan tulla puhetta, liittyi se aiheeseen tai ei... Ja olo oli koko illan ihan hirveän, oksetti ja itketti. Sitten nukuin yön kunnolla ja aamulla tuntui kuin taakkaa olisi vähennetty kunnolla. Olo oli kevyempi! Sairaanhoitaja laittoi minulle ajan myös psykiatrille ja käynnit sairaanhoitajan luona jatkuu. Jotenkin nyt minulla on sellainen olo että tästä tulee hyvä, tosi hyvä!

Peace and love everyone!!

Olen viime aikoina miettinyt paljon Reipas tyttö-syndroomaa, minulla se selvästikkin on. On vaikeaa myöntää että tarvitsen apua jonkun asian suhteen. Olen perheen kuopus, isommat sisarukset ovat reilusti minua vanhempia. Olen käytännössä kasvanut aikuisten seurassa jos ei oteta huomioon kouluaikaa. Olen paljon ollut itsekseni ja joutunut keksimään leikkejä yksinäni. Siskoni joskus muisteli katselleensa ikkunasta kuinka olin loikkinut pusikoissa ja pihalla keppi kädessä ja hakannut sille kepillä kiviä. Kysyttäessä mitä hommaan, olin vastannut metsästäväni miekalla leijonia. Eli mielikuvitusta minulla on aina riittänyt... En silti muista että minulla olisi ollut mielikuvitusystäviä. Mutta sen muistan kuinka minulle on sanottu aina: "Pidä itsestäsi huolta!" Ja näin vastuu siirretty lapselle/nuorelle. Tämä vastuu on painanut hartioitani aika pienestä pitäen. Ei minusta tarvinut olla huolissaan, selvisin yksin aina. Pitempi linja-auto matka onnistui jo ala-asteen alaluokilla. 

Mihin tämä johti? Olen kyllä selvinnyt aina ja pärjännyt hyvin, mutta aina on se toinen puoli. Reipas tyttö on myös reipas nainen joka ei tarvi miestä vaihtamaan renkaita tai kokoamaan huonekaluja. Muut ihmiset näkevät Reippaassa naisessa itsenäisen, rohkean ja vahvan naisen, mutta eivät näe sitä kuinka reippaan naisen sisällä on se pieni tyttö joka huutaa halausta ja sitä että joku pitää huolta. Ettei tarvisi kantaa koko maailman murheita yksin vaan joku auttaisi ja halaisi pyytämättä, kun näitä asioita reipas tyttö ei pyydä. 

Olen tehnyt töitä itseni kanssa ettei tuo avun pyytäminen olisi niin vaikeaa. Terveydenhuollosta pyydän jo apua sujuvasti mutta sitten jos sieltä ei saa apua, se on iso pettymys ja avun pyytäminen on taas vaikeaa. Kavereilta avun pyytäminen on vaikeaa, vaikka itse autan mielelläni kavereita. Jotenkin tuntuu ettei halua olla velassa kellekkään.

Vai voisiko esimerkiksi halaamisella olla samoja vaikutuksia? Miksi suomalaiseen kulttuuríin ei kuulu halaaminen vaikka sillä olisi merkittävät vaikutukset terveyteen. Voisiko meidän masennustilastoja parantaa halaamalla? Tiedän kyllä ettei se välttämättä auta mutta aika monessa tapauksessa varmasti auttaisi oireisiin... Tässä todella luotettavasta tieteellisestä lähteestä vähän faktoja. Ja toisesta lähteestä josta löytyi jopa viite tutkimukseen. Tuossa jopa luki että halaamisella on vaikutus painonhallintaan ja kyllähän se totta on että jos joku halaa ja tunnet itsesi hyväksytyksi siten niin on helpompaa olla syömättä niitä herkkuja että saisit saman hyvänolon tunteen.

Löytyi myös todella mielenkiintoinen artikkeli, onko halipula kansantauti? Siitä tuli mieleen että onko olemassa halausterapeutteja ja löysin tälläisen sivun. Todella mielenkiintoista lukea kokemuksia tuosta terapiasta. Onko tässä automaation ja robottien valtaamassa maailmassa iso tarve tälläiselle? Luulen että nykyaikana kun kanssakäyminen siirtyy kokoajan enemmän ja enemmän nettiin ja sosiaaliseen mediaan, tälläiselle terapiamuodolle on todellakin kysyntää. Ehkäpä siitä uusi aluevaltaus itselle, niin miksipä ei...

Hurjasti kuitenkin vuoden aikana kuitenkin tapahtunut. Useampi diagnoosi tuli, astma, uniapnea ja nivelrikko. Ja aina vaan painonpudotuksen hyödyt korostuu. Pääsin astman takia kuntoutukseen ja siellä todellakin tuli niin hyviä keskusteluja että minulle tuli monta ahaa elämystä, lähinnä omista päänsisäisistä asioista.

Kyllä minun paino-ongelma johtuu tunnesyömisestä ja olen päässyt lähemmäksi syytäkin. Teemu Ollikaisen kirja on vieläkin lukematta, monta kertaa toki aloitettu. Samalla kun mietin noita omia syitä tunnesyömiseen, huomasin sen liittyvän paljon myös "reippaan tytön-syndroomaan". Olen aina ollut se reipas tyttö joka pärjää ja josta ei tarvitse huolehtia. Muistan äitini monesti sanoneen minulle että "Pidä itsestäsi huolta!" ja pidinhän minä. Ikinä tarvinut muita ja hommat hoitui ilman apua. Siksipä apun pyytäminen on vieläkin todella vaikeaa ja heikkouden myöntäminen hankalaa.

Kun reipas tyttö sitten pyytää apua, stressitaso nousee ja huomaan pelkääväni sitä etten saakaan apua. Ja kun joskus on tullut kieltävä vastaus (syy on yleensä ollut hyvä) minusta tuntuu että maailma romahtaa ja siinä vaiheessa sitten tunnesyöminen nakkaa päälle. Vastoinkäymisiä on helpompi ottaa vastaan suklaapatukka kädessä. 

Joku kaveri joskus ihaili sitä miten suhtaudun omiin sairauksiin, yleensä menee se muutama päivä käsitellessä asiaa (helvetinmoista herkkujen syömistä tai vaihtoehtoisesti kunnon kännit) ja sitten otan selvää miten voin itseäni auttaa ja kuka on terveydenhuollossa se joka minua voi auttaa. Valitettavasti tämä tapa on yhdistetty reippaan tytön syndrooma tunnesyömiseen, joka on siis haitallista minulle. Ehkä olisi parempi että tulisi jonkinlainen romahdus ja saisin sen avun mitä tarvitsen. En ole tarpeeksi hullu tai tarpeeksi sairas saadakseni apua...

Pakko vielä kirjoittaa muutama sana tässä välillä sattuneesta lääkärikäynnistä. Olin vihdoin tullut siihen tulokseen että ilman ammattiapua tästä suosta ei ylös nousta ja hakeuduin lääkärin vastaanotolle. Lääkärin kanssa keskusteltiin painonpudotuksen vaikutuksesta näihin sairauksiin ja samaa mieltä oltiin toki että sillä olisi myönteisiä vaikutuksia. Kun otin puheeksi mahdollisen ravitsemusterapeutilla käynnin, lääkäri tyrmäsi minut täysin. Tällä alueella on mahdotonta päästä ravitsemusterapeutille koska se on tarkoitettu vain vakavasti sairaille ja syömishäiriöstä kärsiville. Sen sijaan lääkäri ehdotti minulle leikkausta, joka minusta oli ihan käsittämätöntä. Olen käsittänyt että leikkaus on aina viimeinen vaihtoehto ja kun tulin ensimmäisen kerran hakemaan apua, minulle sitä ensimmäisenä tarjotaan. Olen aina luullut että leikkaus on niille joilla on vaikeuksia selviytyä normaalin elämän askareista tai liikkuminen on jo hankalaa. Sanoin lääkärille että kattellaan asiaa sitten viiden vuoden päästä jos en mitään ole saanut aikaiseksi. Tiedän kyllä muutaman henkilön joka on leikkauksen läpi käynyt ja hienosti on mennyt. Oikeastaan hyvä että leikkaukseen suostunut koska ongelmani on myös pään sisällä ja vaikka leikkauksella kilot olisi saatu pois niin pääkoppaa se ei korjaa.

Miten tästä eteenpäin? No se ei ole vielä itselle selvinnyt... Aivan mahtavaa olisi jos pääsisi jonnekin puhumaan tästä tunnesyömisestä, ravitsemusterapeutti? Psykologi? Liian terve ja liian järjissään!!!

No mutta kirjan lukeminen on aloitettu ja ehkä sieltä jotain on jo jääny takaraivoon. Reissussa on kuitenkin tullut mussutettua kaiken näköistä mutta positiivista on ehkä se etten ole ostanut mitään herkkuja vaan kaikki herkut on tarjottuja. Tämä on edistysaskel koska normaalisti reissussa minulla on aina jotain herkkuja matkassa. Suklaata olen kuitenkin syönyt ja ehkä pikkumorkkis on siitä päällä. Mutta siinäkin ehkä edistykseksi on luettava se etten ostanut joulusuklaata vaikka sitä on kaupassa. Ajattelin että ostan yhden levyn ja paketoin joululahjapaperiin ja annan itselleni lahjaksi. 

Itse aloin miettimään sitä että yläpäässä taitaa olla se vika... Päässä tehdään päätökset mitä siitä suuaukosta menee sisään ja mitä ei. Mistä siis apua? Ehkäpä psykologiasta? Wikipedian mukaan; "Psykologia (vanha nimitys sielutiede^[1]) on tieteenala, joka tutkii ihmisen toimintaa. Toiminnalla tarkoitetaan niin mielen sisäisiä tapahtumia kuten tunteita, muistia, ajattelua kuin myös käyttäytymistä." Googlasin sitten painonhallinan psykologian ja pääsin Teemu Ollikaisen sivuilla jossa puhutaan psykologisesta painonhallinnasta, asia alkoi kiinnostamaan. Kirjan hommaaminen meinasi ensin tyssätä siihen että joka paikasta se oli loppunut mutta onneksi jonkun aikaa nettiä kaivettuani sen löysin ja nyt olen aloittanut sen lukemisen.

Aion testata itselläni miten tämä toimii. Kaikki riippuu itsestäni ja päästäni. Katotaan miten käy...

Asiasta kukkaruukkuun, pikkasen meinaa hirvittää kun marraskuun alku lähestyy ja pyöräilemään pitäisi ruveta. Ensilumi satoi ja tiet on liukkaat. No onneksi fatbikellä nuo asiat ei niin hirveältä tunnu mutta yksi pieni asia meinaa häiritä. Mistä hitosta minä saan vaatteet pyöräilyyn? Paidat on liian lyhyitä ja housut valuu joten pakkasella perse paljaana pyöräily ei houkuta. Taas päästään tähän kivaan aiheeseen, ilmeisesti kukaan urheiluvaatevalmistaja ei ymmärrä että myös ylipainoiset urheilevat ja tarvisivat mukavia ja hyviä vaatteita siihen. Ja mielellään sellaisia jotka eivät maksaisi niinku miljoonaa.

Löytyykö täältä ketään samanlaista?

Monesti saa lukea:

"Olen lapsesta asti ollut pullukka." Joo en ole ollut, yläasteen kuvia katsoessani en todellakaan ole ollut pullukka (vaikka jotkut ilkeät pojat niin väittivätkin!!!) Olen ollut oikeastaan sopusuhtainen, harteikas kyllä mutta en pullukka.

"Urheilin nuorena ja kun urheilu jäi niin kilot tuli." En voi itseäni kuvailla urheilijaksi, satunnaista liikkumista sinne ja tänne. Enemmän minä nyt olen urheilija kuin nuorena.

"Itseluottamus parani kun kilot karisivat." Höh ja pöh! Minulla on aikuisiällä ollut aina hyvä itseluottamus. Rinta rottingilla eteenpäin!

Tässä on tosiaan osa väitteistä millä tavalla ihmisten kertomukset lähtevät. En tunnista itseäni... Kirjoittelenpa nyt vähän omaa tarinaa:

Lapsena ja nuorena olin normaalipainoinen ja suhteellisen aktiivinen lapsi. En harrastanut mitään liikuntaa ihmeemmin, eipä niitä vaihtoehtojakaan ollut pienessä kylässä kuin hiihto ja hiihto. Isojen poikien kanssa pelasin jääpalloa ja kun lähistölle tuli ratsastustalli, löysin itseni useasti hevosen selästä. Ruokatottumukset kotona olivat perusruokaa, pottua ja jotakin, leipää ja kahvin kanssa pullaa. Ei löytynyt pienestä kylästä pikaruokapaikkaa joten sen aika tuli myöhemmin. Margariinia leivän päälle ja juustoa. Jos laitoit liikaa niin siitä tuli sanomista. Ensimmäisen kerran muistan kun joku aikuinen kommentoi painoani, oli neuvolassa kun ensimmäiset pillerit jouduin kuukautisten takia hommaamaan. Olin laihtunut kesällä 10 kiloa pelkästään sillä että vietin kaiken vapaa-aikani tallilla hevosten kanssa, enkä juurikaan syönyt kunnolla. Neuvolan täti olisi varmaan laittanut minut lääkärille jos siihen aikaan olisi puhuttu anoreksiasta ja muista syömishäiriöistä. Mutta hän vain tyytyi kauhistelemaan kuinka olen laihtunut niin paljon.

Yläasteaika oli mielenkiintoinen, osa pojista kiusasi minua ja taisi siellä läski nimityskin vilahtaa joskus. En kuitenkaan tästä isompia traumoja saanut, traumoja saattoi saada muutama minua kiusannut poika joka löysi itsensä naulakosta roikkumasta kiusattuaan minua. Ihastuksia, pettymyksiä, ekoja kännejä, kaiken näköistä häröilyä ja sekoilua.... Mutta paino ei tainnut vaihdella eikä siitä kukaan kommentoinut (kiusaajien lisäksi).

Ammattikouluun kun pääsin, alkoi asuntolaelämä... Läppäpitsaa ja cocacolaa, siitähän se opiskelijan ruokavalio koostui. Harrastin toki jonkun aikaa jääkiekkoa, kun vihdoinkin oli harrastus mahdollisuuksia. Kun baarin ovimies vihdoinkin toivotti tervetulleeksi, alkoi uusi harrastus: tanssiminen. Asuntolakavereiden kanssa tuli useampana iltana tanssittua niin että hiki virtas. Opiskelijabudjetilla kun ei hirveästi ryypätty. Painon vaihtelua en muista, eikä sitä kukaan kommentoinutkaan... Poikakavereita oli, kuin myös villiä sinkkuaikaa. Kunnes THE ONE astui kuvioihin, tai se mitään astunut. Siinähän se samassa asuntolassa oli asustellut kokoajan ja samaa polkua oltiin tallattu kouluun ja takaisin asuntolaan. Niin sitä vaan huomasi viettävän hänen kanssa enemmän ja enemmän aikaa. Kohta asuttiin yhdessä ja siitä se sitten lähti.

Töihin koulun jälkeen grillille jossa tuli syötyä hampurilainen iltaruokana. Herkkuja kultsin kanssa kotona elokuvaa katsellessa. Siinä ne alkoivat kilot kertymään, salakavalasti...

Yhdessä herkkuja mässäiltiin ja taisi niitä kiloja molemmille kertyä. Esikoinen ilmoitti tulostaan ja taas oli juhlan paikka, eli siis lisää herkkuja. Enää ei tarvitse laihduttaa kun on raskaana. Raskaus aikana pahin kommentti oli neuvolan lääkäriltä; "10 kiloa tullut painoa ja varmaan tulee 10 lisää ja sitten niitä ei saada pois." Juu näinhän se on mutta tuolla tavalla esitettynä asia sai vain vastareaktion ja söin lisää. Raskausaikana maistui kaikki suolainen, sipsiä ja Rollsin hampurilaisia ja ranskalaisia. Nam nam! Niin ja mitään liikuntaa ei tullut harrastettua, ei tietenkään...

No esikoinen syntyi ja elämäni synkkeni... Ajan piti olla ihanaa mutta mieli oli musta. Syyksi selvisi loppujen lopuksi synnytyksen jälkeinen masennus, joka veti tuoreen äitin sängyn pohjalle ja iloa ei saanut kuin herkuista. Asiaa ei mitenkään ole käsitelty ja nyt mietin että onko tässä syy miksi nykyään tulee mätettyä joka vitutukseen ja vaivaan herkkuja... No tämän synkän jakson aikana ei mitään mahdollisuutta että yhtään kiloa olisi lähtenyt pois. Vitutti vaan otsikot: "Kaikki raskauskilot jäi laitokselle!" ja toisekseen "Imetys vei kaikki kilot!" meillähän ei siis imetys onnistunut kuin kolme kuukautta ja vitutukseen piti taas ottaa suklaata ja herkkuja.

Sitten ilmoitti tulostaan lapsi nro2, raskauskiloja tuli... Raskauden aikaista liikkumista rajoitti iskiastyyppinen kipu ja loppuraskauden liikkumiskielto. No eikä se ruokavaliokaan ollut mitenkään kehuttava silloin...

Loppujen lopuksi raskauskilot tuli jäädäkseen. Mitään isoja pudotuksia en ikinä ole saanut tehtyä, enkä kyllä ole millään ihmedieteilläkään ole ollut... Yhden kerran olen tällaisella "rahka-raejuusto-dietillä" ollut ja lähtihän niitä kiloja mutta ne tuli takaisin kun pää ei ollut mukana laihdutuksessa.

Nyt sitten kun näitä kiloja on miettinyt urakalla niin tullut miettineeksi sellaista että onko se sittenkin niin että ensin pitää pää saada tietyllä tapaa kuntoon ennenkuin voi edes aloittaa pysyvää muutosta ruokavaliossa tai elämäntavoissa. Ensin tulee selvittää miksi minä syön herkkuja aina kun olen kipeä tai väsyttää tai vituttaa, sen jälkeen pystyy korjaamaan asian. Sillä tiellä nyt ollaan...